Vanhuspalvelulaki ei ole taannut ikäihmisille arvokasta elämää

Lauantai 17.3.2018 klo 15.17 - Pirjo Lampi

Meillä astui ns. vanhuspalvelulaki virallisesti voimaan 1.heinäkuuta 2013. Silloinen sdp:n soteministeri Haatainen julisti sen olevan historiallinen laki-uudistus ja sen odotettiin poistavan kaikki ikäihmisten hoitoon liittyvät ongelmat. Mikä on todellisuudessa muuttunut? Alkuperäisestä lain teksistä on poistettu hoivaa tarvitsevalta oikeus arvokkaaseen elämään ja laista on monen mielestä tullut kotihoidon pakkolaki. Vanhuksen oikeudesta asua omassa kodissaan kotipalvelun ja kuntouksen avulla mahdollisimman pitkään on ajatuksena hieno. Laitoshoitoa kuten vanhainkoteja on pitänyt vähentää ainakin muuttamalla niitten nimeä. Nyt  puhumme tehostetusta palveluasumisesta. Samalla myös maksujärjestelmää muutettiin niin, että kaikesta palvelusta maksetaan erikseen. Tämä malli otettiin yksityisistä palvelutaloista, joissa hoiva maksaa maltaita. Julkista tehostettua palveluasumista tarjoavat kunnat joko itse tuottamalla tai ostopalveluna. Kaupunki voi myöntää myös palvelusetelin tehostettuun palveluasumiseen. Siis tällä hetkellä.

Kotihoidon resursseja ei kuitenkaan ole lisätty tarvetta vastaavaksi. Tehostetun palveluasumisen paikoista on pulaa ja ikäihmisiä joudutaan pitämään kalliissa erikoissairaanhoidossa koska hoitopaikkoja ei ole ja vanhusta ei kunnon puolesta voida kotiuttaa. Saamme aivan liian usein lukea vanhusten hoidossa tapahtuvista laiminlyönneistä niin sairaaloissa, palveluasumisessa kuin kotihoidossa. Kotona joutuvat asumaan hyvin kuntoiset vanhukset joille ei täysimääräinenkään kotipalvelu yökäynteineen ole riittävä. Se ei ole enää turvallista, ihmisarvoa kunnioittavaa eikä inhimillistä hoitoa. Se tulee myös vähintäänkin yhtä kalliiksi kuin laitoshoitopaikka. Kriteerit hoivapaikan saamiseen ovat kuitenkin korkeat lain hengen mukaisesti, joka siis määrittelee kodin ensijaiseksi paikaksi elämän loppuun saakka. Tämä laki osattin markkinoida hienosti siten, että kaikilla on oikeus asua kotonaan niin pitkään kuin mahdollista. Oikeutta saada hoitopaikka silloin kun sitä itse jo haluaisi ei ole. Siihen tarvitaan rahaa, että voi itse maksaa yksityisen palveluasumisen. Siiloin voit valita et muuten. Tuo valinnanvapaus on houkutteleva sana kun ajatellaan tulevaa sote-uudistustakin. Kuka siinä voi ja osaa valita? Mitä loppujen lopuksi saadaan valita? Vanhuspalveluista on jo tullut bisnestä. Palveluntuottajiksi  ovat tulleet yksityiset yritysmonopolit, jotka ovat joissakin kunnissa korvanneet julkisen sektorin toiminnan kokonaan tai joilta kunnat ostavat palveluita. Yhä useammin tapahtuu juuri yksityispuolella niin, että  hoitajamitoitus on se lainmukainen minimimitoitus. Siihen on jossakin saatettu laskea jopa työntekijöitä, joilla ei ole hoitotyön pätevyyttä vaan ovat ns. avustavaa henkilökuntaa, jota tietenkin myös tarvitaan.

Vanhuspalvelulain voimaan tullessa odotettiin syntyvän myös säästöjä.  Onko niitä oikeasti syntynyt kun meillä Turussakin siirtoviivemaksut erikoissairaanhoidosta  ovat vuosittain miljoonia euroja jatkohoitopaikkojen puutteen takia.  Ambulassiyksikkö hälytetään yhä useammin vanhuksen kotiin hoivatilanteen kartoittamiseksi. Ei ihan halpaa ole sekään.

Onko siis mikään parantunut tämän lain seurauksena? Mielestäni ei. Tiedämme varsin hyvin, että ikäihmisten määrä kasvaa maassamme koko ajan. Kustannusten nousua emme voi estää muuta kuin joko tinkimällä hoidon laadusta, sen saatavuudesta ja säästämällä henkilöstöresursseista. Ikäihmisten soteuudistus on jo siis aloitettu huonoin tuloksin ja epäinhimisellä tavalla. Tulokset  puhuvat puolestaan.

Mikäli nyt eduskunta hyväksyy maakunta-uudistuksen ja valinnanvapauslain, tullaan Suomessa romuttamaan pääosin hyvin toimineet julkiset terveyspalvelut. Entä tuo sosiaalipuoli? Asetettujen tavoitteiden toteutuminen näyttää olevan vain toivon ja arvailujen varassa.

Pirjo Lampi (ps)

varavaltuutettu

sosiaali-ja terveyslautakunnan jäsen

Kun sentit ratkaisee eikä laatu

Sunnuntai 18.2.2018 - Pirjo Lampi

Hämmästyin suuresti kun Ilta-Sanomat julkaisi eri puolelta Suomea olevien infektiolääkäreitten huolen siitä, että THL on kilpailuttanut myös ensi vuodeksi  kansalliseen rokotusohjelmaan kuuluvan influenssarokotteen, jossa ainoa kriteeri on hinta.Tähän rokotusohjelmaan kuuluvat lapset, iäkkäät ja riskiryhmät saattavat siis saada ensi vuonnakin tehottoman suojan. Samoin ne riskiryhmiin kuulumattomat kansalaiset, jotka ottavat rokotteen omakustannushintaan. Tämän vuoden influenssarokote on todettu teholtaan huonoksi siksi, että rokote tehoaa vain kolmeen virukseen. Kahteen A-virukseen ja yhteen B-virukseen. Olisimme voineet hankkia myös rokotteen, joka olisi antanut suojan myös kahteen B-virukseen. Nyt on käytetty rokotetta josta juuri  tautia maassamme aiheuttavan B-viruksen antigeeni puuttuu. Tehokkaampi rokote olisi saanut tarjouskilpailussa maksaa korkeintaan euron enemmän yhtä annosta kohti kuin tämä halvempi, jota on käytetty. Siis valinta voi jäädä vaikkapa sentistä kiinni.

Ihmettelen suuresti päättäjien kykenemättömyyttä nähdä kokonaisuutta mitä päätöksistä voi seurata, kun kilpailutuksessa määrää vain hinta. Infektiotautien erikoislääkäreitten mielipiteitä ei ole riittävästi noteerattu. Se, että hyvin monissa sotepalveluissa hinta ratkaisee prosenteissa miltei poikkeuksellisesti enemmän kuin laatu on aivan yleistä. Laatukriteerit täytyy laittaa sen verran mataliksi että kilpailua ja tarjontaa syntyy. Toinen asia on sitten se, onko tämä palvelua tarvitsevan kannalta hyvä asia. Tässä rokotetapauksessa unohdetaan se, että influenssa on vakava sairaus. Se ei ole siis mikään pikkuflunssa tai räkätauti. Kyseessä on heikon vastustuskyvyn omaavalle pahimmassa tapauksessa kuolemaan johtava sairaus. Tauti saattaa johtaa kalliiseen erikoissairanhoidon tarpeeseen. Lukuisat ihmiset joutuvat joka tapauksessa olemaan poissa työpaikaltaan. Sairaita lapsia ei voi päivähoitoon eikä sairaana voi mennä kouluun. Influenssa ei parane ihan päivässä eikä kahdessa. Se saattaa myös johtaa jälkitauteihin.

Infektioylilääkäri Markku Broasin mukaan yhden influenssa potilaan sairaalajakso maksaa vähintään 5000 euroa. On arvioitu, että 760 sairaalajaksoa vähemmän valtakunnan tasolla olisi säästänyt syntyneet kustannukset, jos olisi käytetty tuota nelivalenttista vähän kalliimpaa rokotetta. Tuo raja on valtakunnalliseti jo ylitetty. Koko rokotetta ei olisi edes tarvinnut kilpailuttaa, koska nelivalenttista rokotetta ei tarjoa kuin yksi lääkeyhtiö. Se olisi voitu siis hankkia suoravalintana. Onko tässä hankinnassa kysymys jostakin muustakin mitä ei kerrota? Oliko jokin syy miksi tuo lääkeyhtiö ei kelvannut? Senttien säästäminen tässä tapauksessa  tuottaakin yhteiskunnalle melkoisen lisälaskun.

Tieto rokotteen tehottomuudesta saattaa lisätä myös riskiä siihen, että ihmiset eivät yleisellä tasollakaan usko enää rokotteiden tehoon. Se on vaarallinen tie, koska vain hyvällä rokotusohjelmalla olemme saanet monet hankalat tarttuvat taudit katoamaan maastamme. Nyt osa infektiotaudeista on palaamassa turvapaikanhakijoitten mukana maahamme uudestaan. Tuberkuloosi on näistä selvin esimerkki  ja  sen hoito on kallista. Tavallisen tuberkuloosin hoito maksaa 15-18000 eur/potilas ja hoito kestää kaksi vuotta. Kansalliseen rokotusohjelmaan ei meillä enää kuulu tuberkuloosirokotetta kaikille vastasyntyneille kuten tapahtui v. 2006 saakka mutta alle 7-vuotias voi saada sen ilmaiseksi tietyistä syistä jos epäillään esimerkiksi todennäköistä tartunnan vaaraa.

STM tulee tekemään päätöksen ensi vuoden rokotteesta aivan pian. Mitä järkeä on rokottaa ihmiset rokotteella, joka lähtökohtaisesti jo tiedetään teholtaan puutteelliseksi? Sataprosenttista suojaa ei  millään influenssarokotteella  saatane mutta paras ja tehokkain olisi kaiketikin järkevin valinta. Toivottavasti nyt todella ajatellaan kustannussäästöjä laajemmin käytännön tasolla eikä tuijoteta sentteihin.

Pirjo Lampi (ps)